Kahvia, kahvia!

 

Kuvassa punaiseksi lakatut varpaankynnet kiiltelevät auringossa. Päivänkakkara varpaiden välissä on ehkä poimittu “Rakastaa – ei rakasta”- leikittelyä varten.

Miten kuva voisi liittyä sinun kesääsi?

“Oi, kun tykkään paistatella paljaita jalkoja auringon paisteessa parvekkeella!” huudahtaa kuvakortin saanut Aira. “Minulle taas tuli tällainen kuva, jossa on kaksi lammasta, tulee ihan mieleen se kesä, kun hommasin lapsille kilin lemmikiksi…” kertoo toinen. Syksyn ensimmäisessä K90- kerhossa virittäydyimme kesämuistoihin, jokaiselle sattumanvaraisesti jakamani kuvakortin avulla. Kolme kuukautta on ehtinyt kulua siitä, kun viimeksi tapasimme kesäkuussa.

-“Onpas meitä paljon!”

-“Tiedätkö onko kukaan poistunut keskuudestamme.. Noin niinkun pysyvästi?”

Iloinen puheensorina täyttää salin. Tänään on koolla kuusitoista yli ysikymppistä plus minä. Kerron, että kukaan joukostamme ei ole tietojeni mukaan nukkunut pois keskuudestamme kesätauon aikana. Yhdelle kuvaksi on osunut punainen auto. Hän toteaa sarkastisesti naurahtaen kesänsä kuluneen ambulanssimatkailun merkeissä. Ensin tuli toukokuun lopussa keuhkokuume ja heti siitä toipilaana sydäninfarkti. “Huh, onpas sinulla ollut rankka kesä! Ja noin hyvin olet toipunut” muut symppaavat yhteen ääneen.

Puolitoista tuntinen kuluu taas kerran hetkessä kuvien avulla kesästä kertoillen. Lauletaan myös virsiä ja ihmetellään, miten on ääni ehtinyt painua, kun ei ole tullut kesällä paljoa laulettua.

Kuvittelen jo oppineeni kaikkien kahvittelutavat; kuka juo kahvinsa maidolla ja kahdella sokeripalalla, kuka mustana ja kenelle tulee pelkkää kuumaa vettä maidolla. Lähden kierrokselle ensin vesipannun kanssa. Kädet kohoavat kupin suulle. Tänään kukaan ei haluakaan teetä.

-“Olen oppinut kesän aikana juomaan kahvia!”

-“No niinpäs minäkin”

-“Minunkin vatsani sietää vähän kahvia tähän aikaan päivästä.”

“Juoko kukaan tänään teetä?” kysyn. Vastauksena pään pyörityksiä ja hiljaisuus. Kahvia kaikille siis, kupillinen ja toinenkin. Minua hymyilyttää. Nauru alkaa kuplia sisälläni ja totean ääneen, että vanha sananlasku ei pidä kyllä tässä porukassa paikkansa. Kyllä vanha koira oppii uusia temppuja ja yli ysikymppinen juomaan kahvia!

 

 

Yhteistä matkaa jo 70 vuotta Eeva 93v. ja Erkki 91v.

“Lähteekö neiti hiihtämään” on yksi parhaiten Eevan 93 v. mieleen mieleen painuneista repliikeistä, josta alkoi nyt jo seitsemänkymmentä vuotta kestänyt hiihtomatka Erkin 91 v. kanssa. Tämä reilusti yli puolen vuosisadan rakkaustarina on koskettanut minua vahvasti. Itse tapasin Erkin yhteistyökuvioissa työni kautta  lähes kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin Erkki toimi Porvoon seudun sotaveteraanien puheenjohtajana ja kutsui minut mukaan sotaveteraanien hengelliseen ryhmään. Heti ensitapaamisessa tajusin olevani tekemisissä ainutlaatuisen herrasmiehen kanssa. Tuolloin jo kasikymppinen Erkki avasi minulle ovet, auttoi takin yltäni, teititteli kunnes teimme sinunkaupat ja niin edelleen. Pienillä huomaavaisilla eleillä hän saa kohtaamansa ihmisen tuntemaan itsensä hyvin tärkeäksi. Pian tapasin myös Eevan ja kun katsoin tätä paria yhdessä, tajusin heti että tässä on syvästi toisiinsa kiintynyt pari. Aina kun näin heitä kaupungilla, kulkivat he käsi kädessä askeleet samaan tahtiin.

Eevan ja Erkin yhteinen tarina alkoi vuonna 1947 Elannon ravintolasta, jossa Eeva aloitti työt sota-aikana. Erkki työskenteli tuolloin veturimiehenä valtion rautateillä, mutta aloitti pian työt konemestarina ja konepäällikkönä seilaten laivoissa pitkin Atlanttia Etelä-Amerikkaan. Teimme yhteisen matkankin! kertoo Eeva. “Pääsin Erkin laivan mukaan Brasiliaan, Uruguayhin ja Argentiinaan. Yhdessä käytiin katsomassa Kristus-patsasta Rio de Janeirossa. Se oli ihana matka!” Matka kesti kolme kuukautta, kuten yleensäkin Erkin työkomennukset tuolloin. Lapset syntyivät vuosina 1954 ja 1960. Eeva jatkoi työntekoa ja nautti omasta urastaan. “Olemme molemmat nauttineet suuresti töistämme ja pitäneet työpaikoistamme.” Erkki teki aina työtä, jossa oli epäsäännölliset työajat ja vaikka hän siirtyikin 60-luvulla töihin Helsingin kaupungille, jatkoi hän laivoissa kesätöitä loma-aikoina.

“Meillä molemmilla on hyvin joustava luonteenlaatu” pohtii Erkki pitkän suhteen salaisuutta.  Pyydän heitä molempia kertomaan mikä toisessa on parasta. He katsahtavat toisiaan silmiin ja hymyillen naurahtavat. Eevan käsi omassaan Erkki toteaa Eevan olevan hänelle yksinkertaisesti paras ihminen ja puoliso. Eeva toteaa Erkin olevan ihan valtavan kiltti ja ymmärtäväinen. “Kun minulla on vähän vanhaa aatamia (kiukkua), niin Erkki istuu viereen, rauhoittelee ja ottaa kädestä kiinni. Parasta lääkettä!”

Kaksi vuotta sitten sairastamansa aivoinfarktin jälkeen Eeva on tarvinnutkin paljon puolison tukea. Vasemman puoleinen aivoinfarkti jätti jälkensä jaksamiseen ja Eevasta tuntuu erityisen kurjalta se, ettei pysty enää hoitamaan kaikkia toimia kuten ennen.

Nautiskellessani heidän omatekemäänsä puolukkamehua, he kertovat kuitenkin edelleen valmistavansa itse omat mehunsa joka syksy ja ikkunoiden pesukin sujuu yhteistyöllä.

Eevan aivoinfarktin jälkeinen kotiutuminen sairaalasta ei mennyt täysin sujuvasti. Parhaiten Eeva on kuntoutunut kotona Erkin avulla. Heidän toivomaansa apua on ollut hankala saada, esimerkiksi kotihoidon jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja tarkkaan rajatut työtehtävät ovat tuntuneet vieraalta omassa kodissa,  joten Erkki huolehtii itse myös Eevan kipulaastarin viikottaisen vaihdon ja muut lääkitykset kellon tarkkuudella.

Pariskunta ulkoilee päivittäin, tai jos keli on kehno, niin Eeva kiertää tilavaa asuntoa ympäri rollaattorilla. Tärkeää on saada pidettyä toimintakykyä yllä, jotta omassa kodissa pystyisi asumaan mahdollisimman pitkään.

Molemmat haluavat myös pysyä ajan hermolla maailman, Suomen ja kotikaupungin asioissa. Eeva toteaa myös lasten lasten arvostavan heitä ja Erkki-ukki on heidän tukipilarinsa.

Mitä he sitten haluaisivat sanoa nuorille sukupolville? Erkki pohdiskelee:

“Maailmaa ei ole saatu valmiiksi ennen meitä eikä saada meidän jälkeemmekään. Elämme nyt todella yltäkylläisessä maailmassa. Tuntuu, että se aiheuttaa ilkeyttä ja tyytymättömyyttä. Huolestuttaa myös ne sosiaaliset paineet joita lapset kokevat tänä päivänä. Toisaalta taas lapset hallitsevat vanhempiaan ja kokevat rajattomuutta, kun vanhemmat eivät aseta selkeitä rajoja.”

Erkki käy edelleen esittelemässä Veteraanien perinnehuonetta koululais- ja muille ryhmille. Hän on ollut aktiivisesti mukana Porvoon seudun sotaveteraanien toiminnassa ja toimi 18-vuotta puheenjohtajana. “Kahdesta sadasta veteraanitunnuksen omaavista määrä on nyt laskenut alle kahteenkymmeneen sotaveteraaniin. Kyllä on tullut oltua kymmenissä seppeleenlaskutilanteissa veteraanihautajaisissa.”

Parituntinen tässäkin kodissa kuluu hetkessä. Olisi mukava jäädä istumaan huoneeseen, jossa kaikilla kauniilla tavaroilla on oma paikkansa. Jäädä ihailemaan Erkin työmatkoilta tuomia esineitä, kuulemaan heidän elämänsä muistoja. Alamme kuitenkin pohtia parasta asettelua kuvan ottamiseksi. Kun he istuvat taas vierekkäin, kerron, että olen aina ihaillut heidän harmoniaansa. Jotenkin niin keskenänsä samankaltaiset ja silti toisiaan erillisinä ainutlaatuisina ihmisinä kunnioittava pari. Ajatella, miten sitä kuluukin 70 vuotta ihan hetkessä kun on parhaassa seurassa! Erkki katsoo minua tarkasti ja toteaa rauhalliseen selkeä sanaiseen tapaansa “Loppujen lopuksi viisasten kivi on aika helppo muistaa, jopa niin helppo että se on helppoa unohtaa toteuttaa: huumorintajua, toisen henkilön ymmärtämistä, paineensietokykyä. Siihen se kiteytyy aika lailla.”

_20170518_212931
© Veera Wallenius

Kotikäynnin jälkeen istahdan autoon ajatuksissani. Käännän radion totuttuun tapaan päälle, mutta jään kuuntelemaan auton täyttävää laulua. Samuli Putron kappale pysäyttää. Se ei ole Eevasta ja Erkistä, mutta siinä on hyvin vahvasti jotain sellaista, josta aavistuksen koin heidän luonaan.

“…Kun väkivahva kevät puhkeaa
Ja aamu kantaa rautahaarniskaa.
Kun vaja tehdään vuolukivestä.
Mä olen siinä nuorena, kuin nurmet on.
Sä istut salin nurkkapöydässä,
Musiikki on rytmitettyä.
Minä kysyn: “saanko luvan?”
Sinä nyökkäät, sinä nyökkäät.

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa.
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista,
Että kuiskauskin on huuto
En vaihtais sekuntiakaan
En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja
En jäätä, joka murtui, en kirkonkelloja
Olit puolisoni silloin
Olet puolisoni nyt”

-Samuli Putro

“Suurin rakkauteni: Teatteri” Anja 90 ja puoli vuotta

Anjalla on iloista pilkettä silmäkulmassaan. Sellainen vilkas katse, kuin hänellä olisi aina hieman jekut mielessään. Tänään hänellä on yllään monitaskuinen Marimekko, hänen satumekkonsa, josta voi vetää aina uuden tarinan ulos eri taskusta.  Kun Anja alkaa jutella, niin hänen äänensä tuo vahvasti mieleen lapsuudestani Tao Tao-lastenohjelman kertojan äänen. Hän osaa maalata sanoillaan muistonsa eläviksi niin, että tuntuu siltä kuin ne tapahtuisivat juuri tällä hetkellä. Oikeastaan kaikki hänen sanomansa tuntuu elävältä tarinalta.

“Sellainen rääpäle, olit kuin maksaläiskä isossa kämmenessäni!” kuvaili kummisetä pientä Anjaa, joka syntyi alle kaksi kiloisena keskosena. Oli aikalailla ihme, että hän selvisi hengissä 1920-luvun Suomessa. Ehkä juuri tämän vuoksi tai sen ansiosta  pienestä Anjasta kasvoi sisukas nuori nainen. Hän avioitui sota-aikaan 18-vuotiaana, kasvatti kolme lasta ja koki avioeron 60-luvulla. Myöhemmin Anja avioitui uudelleen ja sai vielä kaksi lasta nelikymppisenä. Toinen avioliitto päättyi lasten jo lennettyä pesästä. Keskustelemme millaista on ollut kokea avioero aikana, jolloin oli vielä kova sosiaalinen paine pysyä yhdessä.  Kerron Anjalle, että olen itsekin eronnut. Yleensä ei ole työssäni ammatillista kertoa henkilökohtaisista asioista, mutta nyt minun on sanottava Anjalle arvostavani sitä, että hän puhuu kanssani tästäkin asiasta. Kerron, että tänäkin päivänä avioeroon liittyy häpeää epäonnistumisesta, vaikka nykyisin eroaminen onkin jo enemmän arkipäivää. Hän on kuitenkin eronnut aikana, jolloin oli vielä kova sosiaalinen paine pysyä avioliitossa. Anja kokee kuitenkin saaneensa aina tukea läheisiltään eikä hänellä ole mitään hampaan kolossa expuolisoita kohtaan.

“Olin jo pienenä tyttönä sellainen, että istuskelin paljon kirkossa. Kotikulmilla Kallion kirkossa, aina kahdeksannen penkkirivin päässä. Ensimmäiset ikävuodet olimme tädin ja vaarin kasvatteina maalla, koska isä sairasti diabetestä. Hän kuoli kun olin 5-vuotias. Isän kuoleman jälkeen palasimme Helsinkiin ja elimme äidin ja isänäidin kanssa. Aloin käydä siskon kanssa pyhäkoulussa ja nautin siitä kovasti.

Viipurilainen pyhäkoulun opettaja Alina Halme huomasi, että kerroin pienemmille lapsille mielelläni satuja. Hän kysyi voisinko alkaa pitämään erikseen pienten pyhäkoulua raamatun tarinoiden ja nukkien avulla. Hän pyysi minut luokseen katsomaan tekemiään pieniä nukkeja. “Hän kaivoi nuket esille ja muistan täsmälleen miltä ne näyttivät. Jokaisen yksityiskohdan.  Ihailin Jeesuksen näköistä nukkea, joka vastasi täysin meille luotua mielikuvaa Jeesuksesta. Nuken kasvot oli tehty kuttaperkasta ja sillä oli aivan elävät kasvot. Siitä alkoi nukketeatteri taipaleeni, vaikka elämänvarrella välissä oli useiden vuosien tauko.”

Anjan elämässä oli isän kuoleman jälkeenkin surua. Ensin paloi Vaasankadun kotitalo maantasalle Helsingin pommituksissa. Sitten veli kuoli 15-vuotiaana rintamalla. Anja näyttää minulle Sotapoika-lehtiä, joissa kerrotaan kuvan kera Veikosta. Veikko väärensi äidin nimen lupapaperiin ja merkitsi iäkseen 17-vuotta, jotta pääsi sotaväkeen. Anjaa vuotta nuorempi veli oli hänelle hyvin läheinen, joten pikkuveljen kuolema oli kova paikka. Kerron Anjalle, että hän on mielestäni yksi positiivisimmista ihmisistä joita olen tavannut. Mietimme mikä on pitänyt hänet niin myönteisenä ja avoimena. Itseilmaisu! Teatteri, pakinat, runot, lausunta… Anjan lapsuuden satujen kerronta ja pyhäkoulun nukketeatteri ovat kantaneet läpi elämän.

Lavalla olen kuin kala vedessä. En ole koskaan kuitenkaan kaivannut mainetta ja kunniaa. Pakinoita ja satuja kirjoittelin paikallislehtiin ja muihin julkaisuihin usein ihan peitenimillä, joita olivat KV ja Katariina. Myöhemmin minulta pyydettiin tekstejä, joita ilmestyi sitten omalla nimelläni. Edelleen käyn kerran kuussa kirjallisuuspiirissä, jossa luetaan joka kuukausi kirja ja keskustellaan siitä. Kirjojen kautta pääsen vaikka millaisiin maailmoihin ja opin erilaisista asioista. Olen tehnyt elämässäni paljon töitä. Eläkkeelle siirryin kirjastonhoitajan työstä. Kirjastossa pääsin pitämään myös satutunteja lapsille. Näitä lapsia, nyt jo aikaihmisiä tapaan edelleen kaupungilla ja monet muistavat merkkipäivinäni minua. Se on mukavaa! Satutuntien ohella näyttelin monta vuotta paikallisen Kansalaisopiston teatteriryhmässä sekä perustin Olipa Kerran….-nukketeatterin. Jälkimmäisen ansiosta olen päässyt paljon myös matkustelemaan ja se on ollut teatterin lisäksi tärkeä mauste elämässä.” 

Juttelemme Anjan kanssa vaikka mistä asioista. Nauhoite venyy puolitoista tuntiseksi. En minä kyllä pysty blogiin ihan kaikkea kirjoittamaan, kerron hänelle varovasti. Anja naurahtaa ja kertoo ymmärtävänsä hyvin. Miten olisikaan mahdollista tiivistää yhdeksän vuosikymmentä yhteen blogikirjoitukseen. Kysyn saanko ottaa hänestä kuvan juttuun. Sehän sopii ja otamme kuvaan mukaan hänen nuoruudenkuvansakin. Mietimme olisiko kuva parempi silmälaseilla vai ilman. Ehkä laseilla kuitenkin, tulee kehykset kasvoille, Anja toteaa ja nostan lasit hänen kasvoilleen. “Sinä oot kyllä luvattoman komea!” hän tokaisee, kun kasvomme ovat lähekkäin. “Tuollaiset tummanruskeat silmät just, oli Veikko veljelläni”.  Veljen kaipuu heijastuu Anjan silmistä. Hymyilemme toisillemme. Mielessäni ajattelen, että teetän kuvasta hänelle oman paperisen ja vien kauniisti kehystettynä kiitokseksi.

Lähtiessäni Anja kysyy saako halata. Ja me halaamme niin kuin ystävät. On ollut ihana hetki olla Anjan maailmassa. Lupaan soittaa ja lukea tämän jutun ääneen hänelle ennen julkaisemista. Toivon, että ehtisin ihan käydä kasvotusten lukemassa. Pian onneksi näemme taas K90-kerhossa.

_20170421_205016
©Veera Wallenius

Mummo ja minä

6.1.2017 

Kuinka voi alkaa kirjoittaa, jos ei kerran osaa kirjoittaa? Jos heti ensimmäisen lauseen kohdalla miettii kumpi muoto on oikein: “alkaa kirjoittaa” vai “alkaa kirjoittamaan”. Silti kirjoitan tätä nyt. On loppiainen ja kello on 11.00. Istun kahvila Runossa Tampereella. Aamun aloitin varhain joogassa. Sen jälkeen kävely kovassa pakkasessa kahville Siilinkarille ja sieltä piipahdus auringonnousussa kylpevään Tuomiokirkkoon. Messu oli juuri alkamassa, mutta  tällä kertaa halusin vain nähdä kirkon sisällä olevat maalaukset. Nyt istun kahvilan lämmössä, vanhassa upottavassa nojatuolissa edessäni on iso kuppi teetä ja Macbook. Aiemmilla kerroilla olen selaillut runokirjoja: Arto Lappia ja Kahlil Gibrania. Nyt ei huvita tarttua kirjaan.  Olen surffaillut netissä rauhattomasti ja ottanut kuvan kauniista asetelmasta Instagramiin. Enää en saa vaimennettua ääntä sisälläni, joka jatkuvasti kuiskailee: Kirjoita. Nyt on aika. Tästä se siis lähtee.

Mummolla on pehmeät kädet. Ryppyiset mutta silkinpehmeät. Mummon käsissä kulkee purppuraisia pieniä puroja läpikuultavan pergamentti-ihon alla. Iho aaltoilee purojen päällä, mutta voin hetkeksi silittää aallot sormella sileiksi, kunnes ne uudestaan kohoavat millimetrin ohuille laineille. Voisin silitellä niitä vaikka kuinka kauan. Välillä mummolla on marjapuuron sävyistä lakkaa kynsissä. Aina silloin, kun mummo innostuu ottamaan esille manikyyrisettinsä, jonka osti kerran kiertävältä kulkukauppiaalta. Mummo on ostanut kaikenlaista mielenkiintoista ovellensa poikenneilta myyntimiehiltä. Niistä kaikkein mielenkiintoisimmat ovat olohuoneen vitriinikaapin kahdella ylähyllyllä. Ne ovat kirjoja. Ei niitä kovin paljoa ole, mutta kuitenkin niin paljon, että tiedän mummon luona olevan minulle aina lukemista. Rakastan nuuhkia kirjojen tuoksua,  sivellä niiden selkämyksiä, napata yhden käteeni toisten horjahtaessa paikoillaan ja avata sitten jonkin sivun summan mutikassa. Valitsen vielä silmiini ensimmäisenä osuvan lauseen, joka tietenkin on vastaus juuri sillä hetkellä mielessäni poukkoileviin ajatuksiin; kuinkas muuten.

Merkkipäivinä mummon lahjoiksi saamien Laila Hietamiesten vieressä ovat Kansalaisen vuosikirjat ja sitten kirjat jotka kertovat Suomen sodista, niistä jotka mummo ja vaari ovat itsekin eläneet. Virsikirjan ja Raamatun vieressä sulassa sovussa nököttää myös Bhagavad-gita, jonka mummo osti kookospalleroiden kera ovelle tupsahtaneilta Krishnalaisilta. Se tuntuu eksoottisten tarinoidensa vuoksi minusta kovin kiehtovalta.

Mummon kädet tuoksuvat usein tiikeribalsamille tai valkosipulille. Etenkin silloin, kun mummo tuntee flunssan alkavan. Silloin hän pilkkoo valkosipulit maitoon ja kiehauttaa niistä lääkettä lenssun ehkäisyyn. Niinä iltoina hän juo myös veteen sekoitettuna “ekinavorssia” auringonhattu-uutetta. Tarjoaa minullekin ja sitten hierotaan tiikeribalsamia rintakehälle. Toinen mummon luottovoide on Bacimysiini. Sekin auttaa lähes vaivaan kuin vaivaan.

Mummon vaatekaappi on ovi omaan salaiseen Narniaani. Kaappi on rakennettu seinän sisälle niin, että se kapenee talon ulkoseinää kohti, viiston katon myötäisesti. Mahdun hyvin piiloon tankovaatteiden taakse, kun konttaan kaapin perimmäiseen nurkkaan. Siellä voin olla tosi pienenä ja mummon tuoksu ympäröi minut leijaillen ylläni roikkuvista vaatteista. Mummolla on kauniita hameita ja satiinisia alusmekkoja, joita saan joskus ottaa roolivaatteiksi leikkeihin. Eikä mummo koskaan näytä eleillään, että hänen vaatteillaan leikkiminen harmittaisi, vaikka kaappi taitaa jäädä  jäljiltäni aikamoiseen sotkuun.

Mummolla tuntuu olevan ainainen huoli siitä, olenko syönyt tarpeeksi. Jos ei muuta, niin hän ainakin vuolee ruisleivästä puolikuun muotoisia Kurren-leipiä ja voitelee ne paksusti Voimariinilla. Kyytipojaksi ryystetään mustaa kahvia sokeripalan läpi tassilta. Jos taas on herkkunälkä, niin mummo vatkaa sakean lettutaikinan ja paistaa valurautapannulla tirisevässä voissa räiskäleitä, joiden päälle saa laittaa niin paljon sokeria kuin ikinä haluaa.

Mummo kertoo tarinoita. Joka ilta uuden iltasadun omasta päästään. Tai jos pyytää jotain aiemmin kerrottua, niin senkin kertoo uudestaan ja jatkaa vielä lisää päälle. Mieluiten mummo kertoo tarinoita, joissa olen prinsessa. Niissä tarinoissa on aina myös prinssi ja yleensä kyse siitä, kuka saa puolet valtakunnasta. Tai jos pyytää jotain jännittävää, niin mummo kertoo tontuista, hiidenkirnuista, hiisistä ja näkeistä. Niistä mummo keksii aidon tuntuisia tarinoita menneistä ajoista ja ne päättyvät aina niin, ettei useimmiten tarvitse kuitenkaan nähdä pahaa unta. Iltasadun päätteeksi mummo ristii kädet peiton päälle rinnalleen. Se on merkki ristiä omatkin kädet ja sitten lausutaan yhteenääneen “Levolle lasken Luojani..”

Mummolla on lämpimät jalat joita vasten voin lämmitellä omia varpaitani. Nukkuessa  mummon huulten välistä kuuluu pehmeän tasainen ptruu-ääni, kuin hevosmiehellä ohjastaessaan. Luulen, että ääni tulee siitä että mummo on laittanut yöksi hampaansa vesilasiin ja huulilla on tyhjää tilaa liikkua hampaattomien ikenien päällä.

Vähän myöhemmin, sitten kun alan olla aikuisten mielestä liian iso iltasatuihin, kysyn mummolta hänen elämästään, kysyn sodasta. Mummo kertoo kyllä, mutta jostain syystä en muista niitä asioita enää aikuisena niin hyvin, kuin satuja hiisistä.

Mummo puhui aina ihmisistä hyvää minulle. Vaikka olisi ollut sellaisiakin asioita, jotka lapsen mielessä olivat pahoja. Ihminen mummokin oli, mutta minun silmissäni hyvä ihminen, sellainen jonka kaltaiseksi voi itse tavoitella. Kun katson nyt peiliin näen mummoni silmät. Minun silmäni katsovat maailmaa vuonna 2017. Ne näkevät varmasti hyvin erilaisen maailmaan.  Mummoni Helmi syntyi vuonna 1916, vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Jos hän eläisi nyt, täyttäisi hän maaliskuussa 101-vuotta. Voin vain arvailla mitä mummo ajattelisi maailmasta nyt. Ikävöin häntä usein. Etenkin silloin, kun kaipaan turvaa, tai kun haluaisin kuulla hyvän tarinan. Iloitsen siitä, että hän jätti minulle arvokkaimman perinnön mitä ihminen voi saada; Rakkauden.

Minulla on unelmia. Yksi niistä on onnellinen vanhuus. Kohtaan työssäni ikävuosissa mitattuna vanhoja ihmisiä. Katson heitä silmiin ja näen elämänkokemuksen tuoman viisauden. Katson tarkemmin ja näen elämän ihmeistä uteliaan lapsen. Haluan kuulla jokaisen vastaani tulevan tarinan ja kertoa teille sen mitä saan jakaa yli ysikymppisten elämästä.