“Suurin rakkauteni: Teatteri” Anja 90 ja puoli vuotta

Anjalla on iloista pilkettä silmäkulmassaan. Sellainen vilkas katse, kuin hänellä olisi aina hieman jekut mielessään. Tänään hänellä on yllään monitaskuinen Marimekko, hänen satumekkonsa, josta voi vetää aina uuden tarinan ulos eri taskusta.  Kun Anja alkaa jutella, niin hänen äänensä tuo vahvasti mieleen lapsuudestani Tao Tao-lastenohjelman kertojan äänen. Hän osaa maalata sanoillaan muistonsa eläviksi niin, että tuntuu siltä kuin ne tapahtuisivat juuri tällä hetkellä. Oikeastaan kaikki hänen sanomansa tuntuu elävältä tarinalta.

“Sellainen rääpäle, olit kuin maksaläiskä isossa kämmenessäni!” kuvaili kummisetä pientä Anjaa, joka syntyi alle kaksi kiloisena keskosena. Oli aikalailla ihme, että hän selvisi hengissä 1920-luvun Suomessa. Ehkä juuri tämän vuoksi tai sen ansiosta  pienestä Anjasta kasvoi sisukas nuori nainen. Hän avioitui sota-aikaan 18-vuotiaana, kasvatti kolme lasta ja koki avioeron 60-luvulla. Myöhemmin Anja avioitui uudelleen ja sai vielä kaksi lasta nelikymppisenä. Toinen avioliitto päättyi lasten jo lennettyä pesästä. Keskustelemme millaista on ollut kokea avioero aikana, jolloin oli vielä kova sosiaalinen paine pysyä yhdessä.  Kerron Anjalle, että olen itsekin eronnut. Yleensä ei ole työssäni ammatillista kertoa henkilökohtaisista asioista, mutta nyt minun on sanottava Anjalle arvostavani sitä, että hän puhuu kanssani tästäkin asiasta. Kerron, että tänäkin päivänä avioeroon liittyy häpeää epäonnistumisesta, vaikka nykyisin eroaminen onkin jo enemmän arkipäivää. Hän on kuitenkin eronnut aikana, jolloin oli vielä kova sosiaalinen paine pysyä avioliitossa. Anja kokee kuitenkin saaneensa aina tukea läheisiltään eikä hänellä ole mitään hampaan kolossa expuolisoita kohtaan.

“Olin jo pienenä tyttönä sellainen, että istuskelin paljon kirkossa. Kotikulmilla Kallion kirkossa, aina kahdeksannen penkkirivin päässä. Ensimmäiset ikävuodet olimme tädin ja vaarin kasvatteina maalla, koska isä sairasti diabetestä. Hän kuoli kun olin 5-vuotias. Isän kuoleman jälkeen palasimme Helsinkiin ja elimme äidin ja isänäidin kanssa. Aloin käydä siskon kanssa pyhäkoulussa ja nautin siitä kovasti.

Viipurilainen pyhäkoulun opettaja Alina Halme huomasi, että kerroin pienemmille lapsille mielelläni satuja. Hän kysyi voisinko alkaa pitämään erikseen pienten pyhäkoulua raamatun tarinoiden ja nukkien avulla. Hän pyysi minut luokseen katsomaan tekemiään pieniä nukkeja. “Hän kaivoi nuket esille ja muistan täsmälleen miltä ne näyttivät. Jokaisen yksityiskohdan.  Ihailin Jeesuksen näköistä nukkea, joka vastasi täysin meille luotua mielikuvaa Jeesuksesta. Nuken kasvot oli tehty kuttaperkasta ja sillä oli aivan elävät kasvot. Siitä alkoi nukketeatteri taipaleeni, vaikka elämänvarrella välissä oli useiden vuosien tauko.”

Anjan elämässä oli isän kuoleman jälkeenkin surua. Ensin paloi Vaasankadun kotitalo maantasalle Helsingin pommituksissa. Sitten veli kuoli 15-vuotiaana rintamalla. Anja näyttää minulle Sotapoika-lehtiä, joissa kerrotaan kuvan kera Veikosta. Veikko väärensi äidin nimen lupapaperiin ja merkitsi iäkseen 17-vuotta, jotta pääsi sotaväkeen. Anjaa vuotta nuorempi veli oli hänelle hyvin läheinen, joten pikkuveljen kuolema oli kova paikka. Kerron Anjalle, että hän on mielestäni yksi positiivisimmista ihmisistä joita olen tavannut. Mietimme mikä on pitänyt hänet niin myönteisenä ja avoimena. Itseilmaisu! Teatteri, pakinat, runot, lausunta… Anjan lapsuuden satujen kerronta ja pyhäkoulun nukketeatteri ovat kantaneet läpi elämän.

Lavalla olen kuin kala vedessä. En ole koskaan kuitenkaan kaivannut mainetta ja kunniaa. Pakinoita ja satuja kirjoittelin paikallislehtiin ja muihin julkaisuihin usein ihan peitenimillä, joita olivat KV ja Katariina. Myöhemmin minulta pyydettiin tekstejä, joita ilmestyi sitten omalla nimelläni. Edelleen käyn kerran kuussa kirjallisuuspiirissä, jossa luetaan joka kuukausi kirja ja keskustellaan siitä. Kirjojen kautta pääsen vaikka millaisiin maailmoihin ja opin erilaisista asioista. Olen tehnyt elämässäni paljon töitä. Eläkkeelle siirryin kirjastonhoitajan työstä. Kirjastossa pääsin pitämään myös satutunteja lapsille. Näitä lapsia, nyt jo aikaihmisiä tapaan edelleen kaupungilla ja monet muistavat merkkipäivinäni minua. Se on mukavaa! Satutuntien ohella näyttelin monta vuotta paikallisen Kansalaisopiston teatteriryhmässä sekä perustin Olipa Kerran….-nukketeatterin. Jälkimmäisen ansiosta olen päässyt paljon myös matkustelemaan ja se on ollut teatterin lisäksi tärkeä mauste elämässä.” 

Juttelemme Anjan kanssa vaikka mistä asioista. Nauhoite venyy puolitoista tuntiseksi. En minä kyllä pysty blogiin ihan kaikkea kirjoittamaan, kerron hänelle varovasti. Anja naurahtaa ja kertoo ymmärtävänsä hyvin. Miten olisikaan mahdollista tiivistää yhdeksän vuosikymmentä yhteen blogikirjoitukseen. Kysyn saanko ottaa hänestä kuvan juttuun. Sehän sopii ja otamme kuvaan mukaan hänen nuoruudenkuvansakin. Mietimme olisiko kuva parempi silmälaseilla vai ilman. Ehkä laseilla kuitenkin, tulee kehykset kasvoille, Anja toteaa ja nostan lasit hänen kasvoilleen. “Sinä oot kyllä luvattoman komea!” hän tokaisee, kun kasvomme ovat lähekkäin. “Tuollaiset tummanruskeat silmät just, oli Veikko veljelläni”.  Veljen kaipuu heijastuu Anjan silmistä. Hymyilemme toisillemme. Mielessäni ajattelen, että teetän kuvasta hänelle oman paperisen ja vien kauniisti kehystettynä kiitokseksi.

Lähtiessäni Anja kysyy saako halata. Ja me halaamme niin kuin ystävät. On ollut ihana hetki olla Anjan maailmassa. Lupaan soittaa ja lukea tämän jutun ääneen hänelle ennen julkaisemista. Toivon, että ehtisin ihan käydä kasvotusten lukemassa. Pian onneksi näemme taas K90-kerhossa.

_20170421_205016
©Veera Wallenius

Mummo ja minä

6.1.2017 

Kuinka voi alkaa kirjoittaa, jos ei kerran osaa kirjoittaa? Jos heti ensimmäisen lauseen kohdalla miettii kumpi muoto on oikein: “alkaa kirjoittaa” vai “alkaa kirjoittamaan”. Silti kirjoitan tätä nyt. On loppiainen ja kello on 11.00. Istun kahvila Runossa Tampereella. Aamun aloitin varhain joogassa. Sen jälkeen kävely kovassa pakkasessa kahville Siilinkarille ja sieltä piipahdus auringonnousussa kylpevään Tuomiokirkkoon. Messu oli juuri alkamassa, mutta  tällä kertaa halusin vain nähdä kirkon sisällä olevat maalaukset. Nyt istun kahvilan lämmössä, vanhassa upottavassa nojatuolissa edessäni on iso kuppi teetä ja Macbook. Aiemmilla kerroilla olen selaillut runokirjoja: Arto Lappia ja Kahlil Gibrania. Nyt ei huvita tarttua kirjaan.  Olen surffaillut netissä rauhattomasti ja ottanut kuvan kauniista asetelmasta Instagramiin. Enää en saa vaimennettua ääntä sisälläni, joka jatkuvasti kuiskailee: Kirjoita. Nyt on aika. Tästä se siis lähtee.

Mummolla on pehmeät kädet. Ryppyiset mutta silkinpehmeät. Mummon käsissä kulkee purppuraisia pieniä puroja läpikuultavan pergamentti-ihon alla. Iho aaltoilee purojen päällä, mutta voin hetkeksi silittää aallot sormella sileiksi, kunnes ne uudestaan kohoavat millimetrin ohuille laineille. Voisin silitellä niitä vaikka kuinka kauan. Välillä mummolla on marjapuuron sävyistä lakkaa kynsissä. Aina silloin, kun mummo innostuu ottamaan esille manikyyrisettinsä, jonka osti kerran kiertävältä kulkukauppiaalta. Mummo on ostanut kaikenlaista mielenkiintoista ovellensa poikenneilta myyntimiehiltä. Niistä kaikkein mielenkiintoisimmat ovat olohuoneen vitriinikaapin kahdella ylähyllyllä. Ne ovat kirjoja. Ei niitä kovin paljoa ole, mutta kuitenkin niin paljon, että tiedän mummon luona olevan minulle aina lukemista. Rakastan nuuhkia kirjojen tuoksua,  sivellä niiden selkämyksiä, napata yhden käteeni toisten horjahtaessa paikoillaan ja avata sitten jonkin sivun summan mutikassa. Valitsen vielä silmiini ensimmäisenä osuvan lauseen, joka tietenkin on vastaus juuri sillä hetkellä mielessäni poukkoileviin ajatuksiin; kuinkas muuten.

Merkkipäivinä mummon lahjoiksi saamien Laila Hietamiesten vieressä ovat Kansalaisen vuosikirjat ja sitten kirjat jotka kertovat Suomen sodista, niistä jotka mummo ja vaari ovat itsekin eläneet. Virsikirjan ja Raamatun vieressä sulassa sovussa nököttää myös Bhagavad-gita, jonka mummo osti kookospalleroiden kera ovelle tupsahtaneilta Krishnalaisilta. Se tuntuu eksoottisten tarinoidensa vuoksi minusta kovin kiehtovalta.

Mummon kädet tuoksuvat usein tiikeribalsamille tai valkosipulille. Etenkin silloin, kun mummo tuntee flunssan alkavan. Silloin hän pilkkoo valkosipulit maitoon ja kiehauttaa niistä lääkettä lenssun ehkäisyyn. Niinä iltoina hän juo myös veteen sekoitettuna “ekinavorssia” auringonhattu-uutetta. Tarjoaa minullekin ja sitten hierotaan tiikeribalsamia rintakehälle. Toinen mummon luottovoide on Bacimysiini. Sekin auttaa lähes vaivaan kuin vaivaan.

Mummon vaatekaappi on ovi omaan salaiseen Narniaani. Kaappi on rakennettu seinän sisälle niin, että se kapenee talon ulkoseinää kohti, viiston katon myötäisesti. Mahdun hyvin piiloon tankovaatteiden taakse, kun konttaan kaapin perimmäiseen nurkkaan. Siellä voin olla tosi pienenä ja mummon tuoksu ympäröi minut leijaillen ylläni roikkuvista vaatteista. Mummolla on kauniita hameita ja satiinisia alusmekkoja, joita saan joskus ottaa roolivaatteiksi leikkeihin. Eikä mummo koskaan näytä eleillään, että hänen vaatteillaan leikkiminen harmittaisi, vaikka kaappi taitaa jäädä  jäljiltäni aikamoiseen sotkuun.

Mummolla tuntuu olevan ainainen huoli siitä, olenko syönyt tarpeeksi. Jos ei muuta, niin hän ainakin vuolee ruisleivästä puolikuun muotoisia Kurren-leipiä ja voitelee ne paksusti Voimariinilla. Kyytipojaksi ryystetään mustaa kahvia sokeripalan läpi tassilta. Jos taas on herkkunälkä, niin mummo vatkaa sakean lettutaikinan ja paistaa valurautapannulla tirisevässä voissa räiskäleitä, joiden päälle saa laittaa niin paljon sokeria kuin ikinä haluaa.

Mummo kertoo tarinoita. Joka ilta uuden iltasadun omasta päästään. Tai jos pyytää jotain aiemmin kerrottua, niin senkin kertoo uudestaan ja jatkaa vielä lisää päälle. Mieluiten mummo kertoo tarinoita, joissa olen prinsessa. Niissä tarinoissa on aina myös prinssi ja yleensä kyse siitä, kuka saa puolet valtakunnasta. Tai jos pyytää jotain jännittävää, niin mummo kertoo tontuista, hiidenkirnuista, hiisistä ja näkeistä. Niistä mummo keksii aidon tuntuisia tarinoita menneistä ajoista ja ne päättyvät aina niin, ettei useimmiten tarvitse kuitenkaan nähdä pahaa unta. Iltasadun päätteeksi mummo ristii kädet peiton päälle rinnalleen. Se on merkki ristiä omatkin kädet ja sitten lausutaan yhteenääneen “Levolle lasken Luojani..”

Mummolla on lämpimät jalat joita vasten voin lämmitellä omia varpaitani. Nukkuessa  mummon huulten välistä kuuluu pehmeän tasainen ptruu-ääni, kuin hevosmiehellä ohjastaessaan. Luulen, että ääni tulee siitä että mummo on laittanut yöksi hampaansa vesilasiin ja huulilla on tyhjää tilaa liikkua hampaattomien ikenien päällä.

Vähän myöhemmin, sitten kun alan olla aikuisten mielestä liian iso iltasatuihin, kysyn mummolta hänen elämästään, kysyn sodasta. Mummo kertoo kyllä, mutta jostain syystä en muista niitä asioita enää aikuisena niin hyvin, kuin satuja hiisistä.

Mummo puhui aina ihmisistä hyvää minulle. Vaikka olisi ollut sellaisiakin asioita, jotka lapsen mielessä olivat pahoja. Ihminen mummokin oli, mutta minun silmissäni hyvä ihminen, sellainen jonka kaltaiseksi voi itse tavoitella. Kun katson nyt peiliin näen mummoni silmät. Minun silmäni katsovat maailmaa vuonna 2017. Ne näkevät varmasti hyvin erilaisen maailmaan.  Mummoni Helmi syntyi vuonna 1916, vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Jos hän eläisi nyt, täyttäisi hän maaliskuussa 101-vuotta. Voin vain arvailla mitä mummo ajattelisi maailmasta nyt. Ikävöin häntä usein. Etenkin silloin, kun kaipaan turvaa, tai kun haluaisin kuulla hyvän tarinan. Iloitsen siitä, että hän jätti minulle arvokkaimman perinnön mitä ihminen voi saada; Rakkauden.

Minulla on unelmia. Yksi niistä on onnellinen vanhuus. Kohtaan työssäni ikävuosissa mitattuna vanhoja ihmisiä. Katson heitä silmiin ja näen elämänkokemuksen tuoman viisauden. Katson tarkemmin ja näen elämän ihmeistä uteliaan lapsen. Haluan kuulla jokaisen vastaani tulevan tarinan ja kertoa teille sen mitä saan jakaa yli ysikymppisten elämästä.