Mummo ja minä

6.1.2017 

Kuinka voi alkaa kirjoittaa, jos ei kerran osaa kirjoittaa? Jos heti ensimmäisen lauseen kohdalla miettii kumpi muoto on oikein: “alkaa kirjoittaa” vai “alkaa kirjoittamaan”. Silti kirjoitan tätä nyt. On loppiainen ja kello on 11.00. Istun kahvila Runossa Tampereella. Aamun aloitin varhain joogassa. Sen jälkeen kävely kovassa pakkasessa kahville Siilinkarille ja sieltä piipahdus auringonnousussa kylpevään Tuomiokirkkoon. Messu oli juuri alkamassa, mutta  tällä kertaa halusin vain nähdä kirkon sisällä olevat maalaukset. Nyt istun kahvilan lämmössä, vanhassa upottavassa nojatuolissa edessäni on iso kuppi teetä ja Macbook. Aiemmilla kerroilla olen selaillut runokirjoja: Arto Lappia ja Kahlil Gibrania. Nyt ei huvita tarttua kirjaan.  Olen surffaillut netissä rauhattomasti ja ottanut kuvan kauniista asetelmasta Instagramiin. Enää en saa vaimennettua ääntä sisälläni, joka jatkuvasti kuiskailee: Kirjoita. Nyt on aika. Tästä se siis lähtee.

Mummolla on pehmeät kädet. Ryppyiset mutta silkinpehmeät. Mummon käsissä kulkee purppuraisia pieniä puroja läpikuultavan pergamentti-ihon alla. Iho aaltoilee purojen päällä, mutta voin hetkeksi silittää aallot sormella sileiksi, kunnes ne uudestaan kohoavat millimetrin ohuille laineille. Voisin silitellä niitä vaikka kuinka kauan. Välillä mummolla on marjapuuron sävyistä lakkaa kynsissä. Aina silloin, kun mummo innostuu ottamaan esille manikyyrisettinsä, jonka osti kerran kiertävältä kulkukauppiaalta. Mummo on ostanut kaikenlaista mielenkiintoista ovellensa poikenneilta myyntimiehiltä. Niistä kaikkein mielenkiintoisimmat ovat olohuoneen vitriinikaapin kahdella ylähyllyllä. Ne ovat kirjoja. Ei niitä kovin paljoa ole, mutta kuitenkin niin paljon, että tiedän mummon luona olevan minulle aina lukemista. Rakastan nuuhkia kirjojen tuoksua,  sivellä niiden selkämyksiä, napata yhden käteeni toisten horjahtaessa paikoillaan ja avata sitten jonkin sivun summan mutikassa. Valitsen vielä silmiini ensimmäisenä osuvan lauseen, joka tietenkin on vastaus juuri sillä hetkellä mielessäni poukkoileviin ajatuksiin; kuinkas muuten.

Merkkipäivinä mummon lahjoiksi saamien Laila Hietamiesten vieressä ovat Kansalaisen vuosikirjat ja sitten kirjat jotka kertovat Suomen sodista, niistä jotka mummo ja vaari ovat itsekin eläneet. Virsikirjan ja Raamatun vieressä sulassa sovussa nököttää myös Bhagavad-gita, jonka mummo osti kookospalleroiden kera ovelle tupsahtaneilta Krishnalaisilta. Se tuntuu eksoottisten tarinoidensa vuoksi minusta kovin kiehtovalta.

Mummon kädet tuoksuvat usein tiikeribalsamille tai valkosipulille. Etenkin silloin, kun mummo tuntee flunssan alkavan. Silloin hän pilkkoo valkosipulit maitoon ja kiehauttaa niistä lääkettä lenssun ehkäisyyn. Niinä iltoina hän juo myös veteen sekoitettuna “ekinavorssia” auringonhattu-uutetta. Tarjoaa minullekin ja sitten hierotaan tiikeribalsamia rintakehälle. Toinen mummon luottovoide on Bacimysiini. Sekin auttaa lähes vaivaan kuin vaivaan.

Mummon vaatekaappi on ovi omaan salaiseen Narniaani. Kaappi on rakennettu seinän sisälle niin, että se kapenee talon ulkoseinää kohti, viiston katon myötäisesti. Mahdun hyvin piiloon tankovaatteiden taakse, kun konttaan kaapin perimmäiseen nurkkaan. Siellä voin olla tosi pienenä ja mummon tuoksu ympäröi minut leijaillen ylläni roikkuvista vaatteista. Mummolla on kauniita hameita ja satiinisia alusmekkoja, joita saan joskus ottaa roolivaatteiksi leikkeihin. Eikä mummo koskaan näytä eleillään, että hänen vaatteillaan leikkiminen harmittaisi, vaikka kaappi taitaa jäädä  jäljiltäni aikamoiseen sotkuun.

Mummolla tuntuu olevan ainainen huoli siitä, olenko syönyt tarpeeksi. Jos ei muuta, niin hän ainakin vuolee ruisleivästä puolikuun muotoisia Kurren-leipiä ja voitelee ne paksusti Voimariinilla. Kyytipojaksi ryystetään mustaa kahvia sokeripalan läpi tassilta. Jos taas on herkkunälkä, niin mummo vatkaa sakean lettutaikinan ja paistaa valurautapannulla tirisevässä voissa räiskäleitä, joiden päälle saa laittaa niin paljon sokeria kuin ikinä haluaa.

Mummo kertoo tarinoita. Joka ilta uuden iltasadun omasta päästään. Tai jos pyytää jotain aiemmin kerrottua, niin senkin kertoo uudestaan ja jatkaa vielä lisää päälle. Mieluiten mummo kertoo tarinoita, joissa olen prinsessa. Niissä tarinoissa on aina myös prinssi ja yleensä kyse siitä, kuka saa puolet valtakunnasta. Tai jos pyytää jotain jännittävää, niin mummo kertoo tontuista, hiidenkirnuista, hiisistä ja näkeistä. Niistä mummo keksii aidon tuntuisia tarinoita menneistä ajoista ja ne päättyvät aina niin, ettei useimmiten tarvitse kuitenkaan nähdä pahaa unta. Iltasadun päätteeksi mummo ristii kädet peiton päälle rinnalleen. Se on merkki ristiä omatkin kädet ja sitten lausutaan yhteenääneen “Levolle lasken Luojani..”

Mummolla on lämpimät jalat joita vasten voin lämmitellä omia varpaitani. Nukkuessa  mummon huulten välistä kuuluu pehmeän tasainen ptruu-ääni, kuin hevosmiehellä ohjastaessaan. Luulen, että ääni tulee siitä että mummo on laittanut yöksi hampaansa vesilasiin ja huulilla on tyhjää tilaa liikkua hampaattomien ikenien päällä.

Vähän myöhemmin, sitten kun alan olla aikuisten mielestä liian iso iltasatuihin, kysyn mummolta hänen elämästään, kysyn sodasta. Mummo kertoo kyllä, mutta jostain syystä en muista niitä asioita enää aikuisena niin hyvin, kuin satuja hiisistä.

Mummo puhui aina ihmisistä hyvää minulle. Vaikka olisi ollut sellaisiakin asioita, jotka lapsen mielessä olivat pahoja. Ihminen mummokin oli, mutta minun silmissäni hyvä ihminen, sellainen jonka kaltaiseksi voi itse tavoitella. Kun katson nyt peiliin näen mummoni silmät. Minun silmäni katsovat maailmaa vuonna 2017. Ne näkevät varmasti hyvin erilaisen maailmaan.  Mummoni Helmi syntyi vuonna 1916, vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Jos hän eläisi nyt, täyttäisi hän maaliskuussa 101-vuotta. Voin vain arvailla mitä mummo ajattelisi maailmasta nyt. Ikävöin häntä usein. Etenkin silloin, kun kaipaan turvaa, tai kun haluaisin kuulla hyvän tarinan. Iloitsen siitä, että hän jätti minulle arvokkaimman perinnön mitä ihminen voi saada; Rakkauden.

Minulla on unelmia. Yksi niistä on onnellinen vanhuus. Kohtaan työssäni ikävuosissa mitattuna vanhoja ihmisiä. Katson heitä silmiin ja näen elämänkokemuksen tuoman viisauden. Katson tarkemmin ja näen elämän ihmeistä uteliaan lapsen. Haluan kuulla jokaisen vastaani tulevan tarinan ja kertoa teille sen mitä saan jakaa yli ysikymppisten elämästä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s