“Suurin rakkauteni: Teatteri” Anja 90 ja puoli vuotta

Anjalla on iloista pilkettä silmäkulmassaan. Sellainen vilkas katse, kuin hänellä olisi aina hieman jekut mielessään. Tänään hänellä on yllään monitaskuinen Marimekko, hänen satumekkonsa, josta voi vetää aina uuden tarinan ulos eri taskusta.  Kun Anja alkaa jutella, niin hänen äänensä tuo vahvasti mieleen lapsuudestani Tao Tao-lastenohjelman kertojan äänen. Hän osaa maalata sanoillaan muistonsa eläviksi niin, että tuntuu siltä kuin ne tapahtuisivat juuri tällä hetkellä. Oikeastaan kaikki hänen sanomansa tuntuu elävältä tarinalta.

“Sellainen rääpäle, olit kuin maksaläiskä isossa kämmenessäni!” kuvaili kummisetä pientä Anjaa, joka syntyi alle kaksi kiloisena keskosena. Oli aikalailla ihme, että hän selvisi hengissä 1920-luvun Suomessa. Ehkä juuri tämän vuoksi tai sen ansiosta  pienestä Anjasta kasvoi sisukas nuori nainen. Hän avioitui sota-aikaan 18-vuotiaana, kasvatti kolme lasta ja koki avioeron 60-luvulla. Myöhemmin Anja avioitui uudelleen ja sai vielä kaksi lasta nelikymppisenä. Toinen avioliitto päättyi lasten jo lennettyä pesästä. Keskustelemme millaista on ollut kokea avioero aikana, jolloin oli vielä kova sosiaalinen paine pysyä yhdessä.  Kerron Anjalle, että olen itsekin eronnut. Yleensä ei ole työssäni ammatillista kertoa henkilökohtaisista asioista, mutta nyt minun on sanottava Anjalle arvostavani sitä, että hän puhuu kanssani tästäkin asiasta. Kerron, että tänäkin päivänä avioeroon liittyy häpeää epäonnistumisesta, vaikka nykyisin eroaminen onkin jo enemmän arkipäivää. Hän on kuitenkin eronnut aikana, jolloin oli vielä kova sosiaalinen paine pysyä avioliitossa. Anja kokee kuitenkin saaneensa aina tukea läheisiltään eikä hänellä ole mitään hampaan kolossa expuolisoita kohtaan.

“Olin jo pienenä tyttönä sellainen, että istuskelin paljon kirkossa. Kotikulmilla Kallion kirkossa, aina kahdeksannen penkkirivin päässä. Ensimmäiset ikävuodet olimme tädin ja vaarin kasvatteina maalla, koska isä sairasti diabetestä. Hän kuoli kun olin 5-vuotias. Isän kuoleman jälkeen palasimme Helsinkiin ja elimme äidin ja isänäidin kanssa. Aloin käydä siskon kanssa pyhäkoulussa ja nautin siitä kovasti.

Viipurilainen pyhäkoulun opettaja Alina Halme huomasi, että kerroin pienemmille lapsille mielelläni satuja. Hän kysyi voisinko alkaa pitämään erikseen pienten pyhäkoulua raamatun tarinoiden ja nukkien avulla. Hän pyysi minut luokseen katsomaan tekemiään pieniä nukkeja. “Hän kaivoi nuket esille ja muistan täsmälleen miltä ne näyttivät. Jokaisen yksityiskohdan.  Ihailin Jeesuksen näköistä nukkea, joka vastasi täysin meille luotua mielikuvaa Jeesuksesta. Nuken kasvot oli tehty kuttaperkasta ja sillä oli aivan elävät kasvot. Siitä alkoi nukketeatteri taipaleeni, vaikka elämänvarrella välissä oli useiden vuosien tauko.”

Anjan elämässä oli isän kuoleman jälkeenkin surua. Ensin paloi Vaasankadun kotitalo maantasalle Helsingin pommituksissa. Sitten veli kuoli 15-vuotiaana rintamalla. Anja näyttää minulle Sotapoika-lehtiä, joissa kerrotaan kuvan kera Veikosta. Veikko väärensi äidin nimen lupapaperiin ja merkitsi iäkseen 17-vuotta, jotta pääsi sotaväkeen. Anjaa vuotta nuorempi veli oli hänelle hyvin läheinen, joten pikkuveljen kuolema oli kova paikka. Kerron Anjalle, että hän on mielestäni yksi positiivisimmista ihmisistä joita olen tavannut. Mietimme mikä on pitänyt hänet niin myönteisenä ja avoimena. Itseilmaisu! Teatteri, pakinat, runot, lausunta… Anjan lapsuuden satujen kerronta ja pyhäkoulun nukketeatteri ovat kantaneet läpi elämän.

Lavalla olen kuin kala vedessä. En ole koskaan kuitenkaan kaivannut mainetta ja kunniaa. Pakinoita ja satuja kirjoittelin paikallislehtiin ja muihin julkaisuihin usein ihan peitenimillä, joita olivat KV ja Katariina. Myöhemmin minulta pyydettiin tekstejä, joita ilmestyi sitten omalla nimelläni. Edelleen käyn kerran kuussa kirjallisuuspiirissä, jossa luetaan joka kuukausi kirja ja keskustellaan siitä. Kirjojen kautta pääsen vaikka millaisiin maailmoihin ja opin erilaisista asioista. Olen tehnyt elämässäni paljon töitä. Eläkkeelle siirryin kirjastonhoitajan työstä. Kirjastossa pääsin pitämään myös satutunteja lapsille. Näitä lapsia, nyt jo aikaihmisiä tapaan edelleen kaupungilla ja monet muistavat merkkipäivinäni minua. Se on mukavaa! Satutuntien ohella näyttelin monta vuotta paikallisen Kansalaisopiston teatteriryhmässä sekä perustin Olipa Kerran….-nukketeatterin. Jälkimmäisen ansiosta olen päässyt paljon myös matkustelemaan ja se on ollut teatterin lisäksi tärkeä mauste elämässä.” 

Juttelemme Anjan kanssa vaikka mistä asioista. Nauhoite venyy puolitoista tuntiseksi. En minä kyllä pysty blogiin ihan kaikkea kirjoittamaan, kerron hänelle varovasti. Anja naurahtaa ja kertoo ymmärtävänsä hyvin. Miten olisikaan mahdollista tiivistää yhdeksän vuosikymmentä yhteen blogikirjoitukseen. Kysyn saanko ottaa hänestä kuvan juttuun. Sehän sopii ja otamme kuvaan mukaan hänen nuoruudenkuvansakin. Mietimme olisiko kuva parempi silmälaseilla vai ilman. Ehkä laseilla kuitenkin, tulee kehykset kasvoille, Anja toteaa ja nostan lasit hänen kasvoilleen. “Sinä oot kyllä luvattoman komea!” hän tokaisee, kun kasvomme ovat lähekkäin. “Tuollaiset tummanruskeat silmät just, oli Veikko veljelläni”.  Veljen kaipuu heijastuu Anjan silmistä. Hymyilemme toisillemme. Mielessäni ajattelen, että teetän kuvasta hänelle oman paperisen ja vien kauniisti kehystettynä kiitokseksi.

Lähtiessäni Anja kysyy saako halata. Ja me halaamme niin kuin ystävät. On ollut ihana hetki olla Anjan maailmassa. Lupaan soittaa ja lukea tämän jutun ääneen hänelle ennen julkaisemista. Toivon, että ehtisin ihan käydä kasvotusten lukemassa. Pian onneksi näemme taas K90-kerhossa.

_20170421_205016
©Veera Wallenius

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s